Sankareiden laulu soi, me olemme tulleet kotiin

No nyt vihdoinkin voin avautua siitä mikä mua on riipinyt tässä nyt viikon. Maanantai aamuna lähetimme rakkaan ystävämme Helmin kotimatkalle Suomeen. Helmi päätti että nyt ei enään jää tänne yhden mainitsemattoman henkilön pompoteltavaksi ja pakkasi tavarat ja lähti talosta. Se oli Satulla yhden yön ja meillä toisen ja sitten maanantai aamuna ajoin Helmin metrolle ja annettiin hyvästit Satun kans. 

Tapasin Helmin 3 viikkoa sen jälkeen kun olin tullut jenkkeihin ja siitä asti ollaan oltu kyllä semmoset loccitanet että tervemenoa vaan! Yhdessä me tutustuttiin tähän meidän uuteen kotimaahan ja osavaltioon ja kaluttiin läpi kaikki Virginian ruoka- ja froyopaikat. Käytiinhän me jossain vaiheessa New Yorkissakin ja vietettiin ihan unohtamaton viikonloppu! 

Joskus syys-lokakuun vaihteessa tavattiin Satu meidän lähimallilla ja käytiin The Cheesecake Factoryssä syömässä. Kuka olisi uskonut että meistä muodostuu tämmöinen trio? Ensin oli vaan Helmi ja mä, ja oli vähän hassua kun yhtäkkiä oli kolmaskin henkilö, mutta nyt en vois kuvitella mun elämääni ilman Satuakaan. Siitä lähtien ollaankin oltu Satu-Helmi-Mia porukalla hyvin tiiviisti, ja nää kaks tyttöä on todellakin ne kaikista parhaimmat ystävät täällä. Sen voin suoraan sanoa, että jos tuo Satu ottais ja lähtis niin en mä täällä kauan pysyis. No okei, ehkä nyt vikat 5 viikkoa vois mennä just ja just, mutta mitä mä teen sitten suomessa kun ei oo Satua ja Helmiä enää lähellä? Just Satun kans eilen juteltiin että täällä on vähän erilaiset ystävyyssuhteet kun kotona. Satu ja Helmi on ollut täällä mun kavereita, ystäviä, äitejä, isiä, siskoja, veljiä, hamstereita ja koiria. Au Pair ystävät on kaikki sun ihmiset samassa. Ja en ois koskaan uskonut löytäväni kaksi semmosta sydänystävää mun täälläolon aikana. Kaks kaveria ketä voin oikeesti kutsua mun parhaiksi ystäviksi. Outoa että nyt on parhaat ystävät suomessa ja täällä?

Se mikä tuntuu kaikista oudoimmalta on että me kolme ei koskaan enään kokoonnuta Panera Breadiin tai Satun luokse. Ei tuu olemaan mitään "I'm hanging out with Helmi and Satu today". Se on kaikista oudointa. Musta tuntuu vielä siltä että kyllä se Helmi on siellä Alexandriassa vaan ja nähdään taas viikonloppuna muttakun ei, ei nähdä ku ehkä vasta syyslomalla jos silloinkaan. 

Oliko vaikeeta sanoa heippa? Ei. Tai ei sitä ymmärrä. Me vaa oltii sillai että "saijonaarasta vaan" ja sitte se lähti. En vaan voi kertakaikkiaan ymmärtää että tuon Helmin naamaa ei tuu näkemään vähään aikaan. Että nyt menee kuukausia ennenkuin näen Helmin taas?! Ei sitä vaan voi ymmärtää kun on tottunut näkemään joka viikko monta kertaa. Ja se että Helmi ei enään KOSKAAN nuku mun vieressä täällä mun huoneessa, eikä me enää koskaan olla yötä Satulla ja nukutua Helmin kans siinä sohvalla saman peiton alla? MITÄ?

Ei se haittaa että ollaan toisella puolella maailmaa Satun kans... Ei se ystävyys minnekkään katoa vaan on ja pysyy. Ja tiedän että seuraavan kerran ku nähdään niin voi niitä ilonkyyneliä ja paskoja insideläppiä taas. 

We'll never fade away <3

Videoiden mestarit päätti muuten tehdä tämmösen pikku (pitkän) videon Helmin vikasta vuorokaudesta. Ei oikeesti tarvii katsoo jos ei jaksa ku ei siinä mitää hirveen fiksua oo. Siellä on eniten Helmin pärstää ja mun räkänaurua. Ja Satun puolesta voin sanoa että sillä on ollu ääni pois joten se on hieman hiljanen. Jos katotte niin siinä menee 13minuuttia ja 14 sekuntia teidän elämästänne mitä ette koskaan saa takaisin. Just a thought.

Nyt voitte käydä lukemassa Helmin onnea sen blogista mileswithsmilesandme.blogspot.com! 

Helmi, ikävä sua loccitaneni! Älä kuole tolle videolle, se on ihan rakkaudella tehty. 

Ja ps. Anteeksi sinä anonyymi kenen kommentin jouduin poistamaan, mutta Helmi halus yllättää sen parhaan kaverin suomessa joten sen takia ei voitu kirjoittaa mitään tästä tänne blogeihin. Laitoin instagrammiin kuvan koska tili on yksityinen mutta kuitenkin joku hyvin utelias sieltä tuli kysymään :D