While I'm finding out who I'm going to be

Pakko päästä kirjoittamaan fiiliksiä. Oon ollut täällä jenkeissä periaatteessa nyt 2 viikkoa. Se on pisin aika mitä oon koskaan ollut erossa perheestä ja ystävistä ja siis se kyllä tuntuu. Oon nyt siitä asti kun tulin perheeseen (10 päivää sitten) ollut tosi tunteellinen. Pienimmistäkin asioista kyyneleet alkaa valuamaan, mikä on tosi outoa, koska mä en oo koskaan aikaisemmin ollut tällainen. En mä itke koskaan, paitsi nyt esim. hautajaisissa. Nyt mä kuulen biisin, katon telkkaria, nään jotain tuttua, surullinen kohtaus elokuvassa, ja meitsillä kyyneleet valuu kuin viimeistä päivää.
Sovin pari päivää sitten perheeni kanssa että ei pidetä yhteyttä vähän aikaan. Ihan mun omaksi parhaaksi. Se sattui niin suunnattomasti kun sanoin äidille että en halua pitää yhteyttä, koska oikeasti, haluaisin pitää yhteyttä kokoajan, päivän jokaisena minuuttina, mutta juuri sen takia mun on pakko antaa olla. Mun on pakko elää täällä.
Kukaan, joka ei oo ollut tässä tilanteessa, ei pysty kuvittelemaan miltä musta juuri nyt tuntuu. Sisällä on niin suuri ikävä, että sitä ei pysty edes kuvittelemaan. Jos olisin menossa kotiin huomenna, ei mulla olis tällaista ikävää, mutta koska tiedän että en tuu näkemään mun rakkaimpia pitkään aikaan, siitä se ikävä tulee. Se niinkuin kerääntyy jo valmiiksi sisälle. En todellakaan lähtisi täältä kotiin, siis en missään nimessä, mutta kyllä, mulla on aivan tajuttoman ikävä mun rakkaimpia. Mutta tää on nyt sellainen asia minkä kanssa mun on opittava elämään. Ikävä poistuu vasta sitten kun nään mun rakkaat taas. Ikävä on mukana joka päivä, ei sitä saa pois suljettua, mutta Au pairin paras kaveri on että pääsee tekemään asioita. Että ajatukset ovat niin kiireisiä että ne ei ehdi ajatella muuta kuin mitä juuri ovat tekemässä. Siihen mä satsaan. Kyllä tää tästä! Oon tosi excited että pääsen rantalomalle perheen kanssa, uskon että tulee olemaan kivaa! Sen jälkeen onkin kaikkea kivaa suunniteltuna, tapaamisia, playdateja, uusia kavereita, kyllä mun elämä tästä lähtee käyntiin. Ja arvatkaapa mitä. Kun tuun South Carolinasta takaisin, mulla on jenkeissä jäljellä enään 49 viikonloppua. Eihän toi ole mitään, 49 viikonloppua? Ihan pian olen taas rakkaassa suomessa, omassa talossa, omalla pihalla ja halailen mun kaikkia ihania ystäviä enkä koskaan päästä irti. Eli 50 viikonopun jälkeen, mulla on repussa kokemuksia ja elämänohjeita, joita en voisi saada millään muulla tavalla kun täällä olemalla. Tää matka kasvattaa ihan suunnattomasti. Ja oon niin iloinen että lähdin. Tykkään jenkeistä tosi paljon! Nää on tosi welcoming, enkä tunnu olevani ulkopuolinen. Täällä on paljon asioita mistä pidän. Sopeudun tänne hyvin, tämä on mun paikkani just nytten. Wouldn't want to be anywhere else.

Ja siellä mun kaikki rakkaat kattelee mua ja seuraa mun touhuja joka päivä.

You'll be with me, wherever I go<3

                                

“When you do what you fear most, 

then you can do anything.”