Huhhejjaa kyllä tää on niin vaikeeta rakkaista ihmisistä erossa oleminen. Onneks sitä ollaan aika vahvoilla täällä ja sitä vahvistuu koko ajan. Ja että mulla on täällä kaikki hyvin ja ihania uusia kavereita.
Tänään skypetin ekan kerran täällä ollessa eka mommon ja moffan (äidin vanhemmat) ja sitten mummin ja vaarin kanssa. Pikkuinen itku siinä pääsi kun näin ne, en ollut kuin meilannut heidän kanssaan kolmeen kuukauteen ja se on tosi pitkä aika. Mulla on niitä kaikkia niin ikävä ja haluaisin vaan halata kaikkia ja hengata niiden luona. Mun isovanhemmat on maailman parhaimmat ja rakastan sitä että voin vaan kävellä sisään heille aina kun huvittaa ja oon aina tervetullut sinne. Oon niin onnekas että mulla on kaikki isovanhemmat mun elämässä.
Tekstailin myös tänään mun parhaan ystävän Linnean kanssa. Purin sille mun tunteita siitä miten en tajua miten pystyn olemaan siitä erossa vielä 9 kuukautta? Se tuntuu ihan mahottomuudelta että en näe Linneaa vielä yhdeksään kuukauteen? Linnea asuu siis ihan mun naapurissa kotona ja mä juoksen aina sen luokse kun on tylsää tai nappaan tyynyn ja peiton ja meen nukkumaan sen luokse jos mieli tekee. Tekstailin kans mun toisen parhaan ystävän Hencan kanssa, joka on aupparin Sveitsissä, ja sillä on vähän samat fiilikset kun mulla nytte. Hencca lähetti mulle tossa pari päivää sitten äänitteitä missä se sanoo meidän inside juttuja ja ei luoja kun tuli ikvävä sitä kun kuulin sen äänen ja nauroin meidän inside jutuille. Voisin nyt tähän tehdä sellaista pitkää listaa siitä keitä kavereita on ikävä, mutta kyllä ne tietää ketkä siihen listaan kuuluu!
Vaikka oon oikeesti tutustunut täällä ihan huikeisiin ihmisiin, niin multa puuttuu sellainen paras kaveriporukka, mikä mulla oli suomessa. Tykkään niin paljon eri ihmisistä ja haluun vaan hengailla kaikkien kanssa ja en voi sentakia oikein lähentyä kenenkään kanssa. En tiedä jos oikein osaan selittää mitä yritän sanoa, mutta ei oo helppoa tää elämä:D
"A year abroad is not a year in your life. It's a life in a year."
Voiko tuon paremmin nyt sitten sanoa? Tää elämä täällä on niin erilaista kuin kotona. En todellakaan haluais täältä kotiin, mä oikeesti viihdyn täällä, mutta ikävän kanssa on välillä vaikea elää. Oon oppinut elämään niin että en päästä sitä valloilleen, siinä on vähän niinkuin sellainen verho edessä, mutta tiedän kokoajan mitä verhon takaa löytyy. Välillä sitten kurkistan verhon taakse nopeesti ja tulee tosi ikävä. Syvällistä.
En koskaan tule katumaan sitä että lähdin au pairiksi. Vaikka tää ottaa paljon, niin se antaa niin paljon enemmän. Huomaan nyt jo että olen muuttunut. Oon paljon avarakatseisempi, uskallan tehdä enemmän asioita, mua ei pelota yhtä paljon enään. En tunne itseäni enään pieneksi 16 vuotiaaksi, vaan ihan omaksi ikäisekseni. Mulla on oikeasti sellainen tunne että voin kiivetä ihan vaan minkä muurin yli. Että mulla on vaan taivas rajana. Täällä on yhä sama Mia, mutta tietenkään jos sitä on 13 kuukautta poissa kotoa, yksin, niin takaisin ei tule se sama pikkutyttö joka maailmalle lähti. Sitä pakostakin muuttuu. Täällä kokee niin paljon fiiliksiä ja tapahtumia, mitkä todella kasvattaa.
Pelkään että kun tuun täältä kotiin niin joko tää koko vuosi muuttuu uneksi, ja joudun joka päivä muistuttamaan itseäni siitä että se tosiaan tapahtui. Tai jos ei näin tapahdu, pelkään että mulle yhtäkkiä tulee tarve lähteä takaisin maailmalle, pelkkään että mulle tulee ahdistus jäädä samaan paikkaan seuraaviksi vuosiksi. Pelkään että musta tuntuu siltä että kaikki on tosi vierasta ja että mä oon kasvanut ihan eri suuntaan kun mun jotkut kaverit, ja että me ei enään olla yhteydessä. Tulevaisuus on kyllä pelottava asia. Mutta täällä elän yhden päivän kerrallaan. En jaksa odottaa sitä päivää kun tää mun seikkailu on ohitse, mutta en halua että se tulee vielä pitkään aikaan. Niin ristiriitaista.
"Those who travel the world, discover themselves."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti