You never know how strong you are, until being strong is the only choice you have

Tänään olen ollut neljä viikkoa pois kotoa. Kolmen päivän päästä tulee täyteen kokonainen kuukausi. Neljä viikkoa sitten istuin lentokoneessa matkalla Chicagoon, olin just sanonut heippa kaikille mun rakkaille ihmisille. Fiilikset oli surulliset mutta odottavat. Neljä viikkoa on mennyt ihan uskomattoman nopeaa mutta samalla tuntuu siltä kun olisin ollut täällä jo ikuisuuden. Oon nähnyt ja kokenut jo niin paljon että aivot ja kroppa on ihan loppu. Eka viikko perheessä oli aika karu. Ikävä oli aivan tajuton ja tuntui siltä kun joka minuutti oli ikuisuuden pituinen. Olin tunteellinen sekamelska, mulla oli niin ikävä perhettä ja kavereita että muhun sattui fyysisesti. Se oli sellainen outo kipu jonka tunsin tosi syvällä. Mä en edes tiennyt että ketään voi ikävöidä niin että sattuu, mutta kyllä, se on mahdollista. Kaikki tuntui oudolta ja erilaiselta, itkin joka ikinen päivä monta kertaa. Jos joku sanoi sanan äiti, perhe, suomi tai koti mä olin heti niagaran putous x viisisataa. En kuitenkaan kertaakaan itkenyt hostperheen seurassa.

South Carolinassa tapahtui jotain! Siellä oli ranta ja meri ja mä oikeesti nautin mun ajasta siellä. Aika meni tosi nopsaa ja sillä viikolla helpotti kummasti. Lopetin jokapäiväiset itkemiset ja keskityn vaan mun elämään just siellä. Vaikka en mä vieläkään pystynyt puhumaan suomesta ilman että kyyneleet tuli silmiin. Tultiin kotiin South Carolinasta viikko sitten ja viimeviikko oli tosi kiva! Tapasin uusia ihmisiä ja tutustuin poikiin ja alueeseen paremmin. Viikko meni hyvin ja mulla oli hyvä fiilis. Nyt viikonloppu oli tosi kiva! Olin out of the house koko viikonlopun ja nautin ihanasta säästä.

Viime viikon aikana en itkenyt kertaakaan. Ei tuntunut ees siltä että oisin tarvinnut. Musta tuntuu että se että mun äiti on tulossa tänne helpottaa ihan suunnattomasti. Tiedän että mun äiti tulee tänne vähän yli kuukauden päästä ja ei tunnu enään niin pahalta.
Ekalla viikolla mulla oli tosi ikävä Suomea paikkana. En olis kuitenkaan halunnut mennä kotiin, mulla vaan oli ikävä kaikkea kodista kauppakeskukseen. Nyt ei ole ikävä Suomea. Se tulee olemaan siellä kun tuun takaisin ja mä voin jäädä sinne loppuelämäkseni kattelemaan sitä Sellon kauppakeskusta jos tahdon!:D

Omia kavereita, perhettä, isovanhempia, perhetuttuja, kummeja, kummipoikaa, naapureita ja siis periaatteessa kaikkia ihmisiä, jotka on mun elämässä, on aivan kamala ikävä vieäkin. Ei mulla oo täällä ketään tuttua ja turvallista. Oon ihan yksin vaikka näänkin ihmisiä.

Ei se ikävä poistu koskaan. En tiedä miksi mutta mulla on varsinkin mun isovanhempia ikävä, koska musta tuntuu että tuun näkemään ne vasta vuoden päästä. Mun vanhemmat tulee kuitenkin moikkaamaan, mutta isovanhemmat ei kyllä varmaan, joten niitä on aivan tajuton ikävä. Toivon että perhe ja kaikki kaverit tietää että mä rakastan niitä ihan yhtä paljon kun aina, vaikka en kirjoittele tai yritä järjestää Skypedatea niin aktiivisesti, mutta täällä on vaikeeta olla kun on vähän niinkuin kaksi elämää. Elämä kotona ja elämä täällä. Jotta mä voin elää mun elämää täällä täysillä, mä en voi istua kaksi tuntia tietokoneen ääressä päivän aikana. Kyllä mua kiinnostaa mitä kotona tapahtuu mutta mä en voi elää elämää täällä ja siellä. Mulla on 15 tyyppiä jotka kyselee skypettelyä, ja tää kuulostaa hirveeltä, mutta mä en jaksa järjestellä mun aikoja niin että ehtisin skypettää kaikkien kanssa. Mä en tahdo käyttää aikaa tietokoneen ääressä kun voin tehdä muita asioita ja hengata ihmisten kanssa täällä! Mä rakastan kaikkia ihmisiä kotona ihan suunnattomasti, mutta mä en vaan jaksa tai halua skypettää joka päivä, ja mä toivon että tyypit ymmärtää ja ei loukkaannu siitä että mä en oo niin innoissani ja kiinnostunut sopimaan skype aikaa. Toivon vaan että vaikka ei pidetä kauheasti yhteyttä, kaikki ihmiset on vielä jäljellä kun tulen takaisin. Tottakai tiedän että en tuu olemaan yhteyksissä joihinkin ystäviin enään vuoden jälkeen, mutta tiedän samalla että mulla on monta ystäväsuhdetta jotka ei tuu muuttumaan yhtään. Ja tän vuoden jälkeen tuun näkemään ketkä on mun oikeita kavereita ja ketkä ei. Onneks tiedän jo valmiiksi ystäviä jotka tulee 100% seisomaan Helsinki-Vantaalla vuoden päästä odottamassa mua kotiin vaikka ei olla kuljettu samaa tietä vuoteen, ja se tuntuu todella hyvältä! Vaikka nekin siirtyy elämässä eteenpäin tän vuoden aikana, niin meidän ystävyys ei tuu muuttumaan yhtään. Guys, you know who you are.

So true!

Tiedän että oon laittanut tän laulun tänne jo varmaan viis kertaa muttakun se on niin täydellisen täydellinen tähän tilanteeseen!

We might be apart but I hope you always know, 

You'll be with me,

Wherever I go.

I know I'll miss you but we'll meet again someday,
We're never fade away.

Haluun lopuksi vielä sanoa että kaikki ihmiset on erilaisia. Joillekkin ei oo iskenyt mitään ikävää vielä, joillakin se on ollut vielä pahempi kuin mulla. Mä en ois uskonut että se ois iskenyt muhun näin pahasti. Mä haluan sanoa tuleville Au Paireille että ei tuu olemaan helppoa. Oon ollut tässä perheessä kolme viikkoa, ja en oo vielä kertakaan ajatellut että oli huono ajatus lähteä au pairiksi, ei edes tänään aamulla kun pikkumies veti aivan karmivat raivarit koska mä laitoin sen lunchbagiin pienen pussin viinirypäleitä. Siinä vaiheessa kun kaveri kiljuu kurkku suorana 10 minuuttia jostain viinirypäleistä niin sitä kyllä miettii että kuka tekee tällaista vapaaehtoisesti, mutta ei, en missään vaiheessa ole katunut lähtöä auppariksi. Vaikeita aikoja tulee olemaan edessä enemmän kuin voin laskea sormillani, mutta mä pärjään. Tää matka vahvistaa mua niin suunnattomasti. 

It's not going to be easy, but is it going to be worth it? Hell yes.