I will not say do not weep. All the tears are not an evil.

Tänään lähetin pari lomaketta ja vastaanotin pari referenssiä, otin yhteyttä meijän perhetuttaviin ja mun parhaan kaverin iskään, kysyäkseni jospa he voisivat toimia mun personal referenseinä ja tottakai tuli positiivinen vastaus. Mulla on kaikki referenssit nyt selvillä, pitää vaan lähettää ne lomakkeet kaikille. Nyt hakemuksesta hiipuu vielä 10 kuvaa, jotka meen kuvaamaan mun rakkaitten kummisedän lapsosten kanssa keskiviikkona, ja sitten se on täydellinen. En olisi uskonut että hakemuksen tekemiseen menee kuukaus mutta kyllä!

Samana päivänä kuin kirjoitin viime postauksen sain olla kokemassa jotain hyvin surullista ja once in a lifetime kokemusta. Mun rakas isomummi lensi taivaaseen kun olin yksin katsomassa hänta niinkuin mulla oli joka viikko tapana tehdä. Näin kuin hän hengitti viimeiset hengitykset ja kun hän vain nukkui pois rauhallisesti. Se oli epärealistista ja itseasiassa aika järkyttävä kokemus, sinä iltana pudotin kyyneliä viime vuosienkin puolesta. En voi uskoa että satuin olemaan paikan päällä kun hän nukkui pois. Se tuntuu vaan liian uskomattomalta ja samaan aikaan pelottavalta. Ehkä tällä oli tarkoitus? Nyt tiedän miltä tuntuu olla samassa huoneessa kuolleen ihmisen kanssa. Kuolleesta ihmisestä ei lähde mitään lämpöä. Ei sitä pysty selittämään mutta en tuntenut tätä tunnetta aikaisemmin, mutta nyt tunnen erikoista lämpöä ihmisistä jotka ovat kanssani samassa huoneessa. Sen tunsi että mummistani oli jäljellä vain ulkokuori, hän ei ollut enään siellä. Mummilla on kuitenkin kaikki hyvin ja hän tulee aina olemaan mulle tärkeä henkilö. Pistin yhteisen kuvamme yöpöydälleni jotta hän on jotenkin läsnä jokapäiväisessä elämässäni. Ei ole mennyt päivääkään kun en ajattele tapahtunutta. 

Huihuihui, oon joka toinen päivä excited että olen lähdössä amerikkaan, joka toinen kauhuissani ja peloissani. Nyt viime keskiviikon tapahtuman jälkeen olen kyllä ollut enemmän kauhuissani ja ajatellut että en tahdo lähteä niin kauas pois niin pitkäksi aikaa. Juuri nyt tuntuu siltä että haluan vaan jäädä mun äidin kainaloon. Olin viikonlopun poissa kotoa ja jo silloin oli ikävä äitiä. Uskon kyllä että se johtunee nyt vaan siitä että mummini nukkui pois ja olen ollut tosi herkällä päällä nää päivät. Tuntuu vähän siltä että kävelen ohuen jään päällä joka voi pettää ihan koska vain. Oon kuitenkin ihan kunnossa, ja tiedän että kyllä tämä tästä. Tää on sitä elämän kulkua. 

En tiedä miksi, mutta näistä postauksista tulee aina aivan himopitkiä? Eihän mulla itseasiassa oo ees mitään fiksua sanottavaa? Mulla ei ees oo perhettä vielä ja oon lähössä vasta 5-6 kuukauden päästä, ja niiden kuukausien aikana tulee mahtumaan yhtä sun toista mukavaa ja kauheaa. Suurin toiveeni tällä hetkellä on että pääsen äidinkielen kirjoituksista läpi, ja niihin ajattelin aloittaa pänttäämisen nyt ihan lähipäivinä ja lukea joka päivä. Adios kamut!