Hello last weekend in Virginia!

Morjensta ja mitä täällä tapahtuu?! Siinä oli mun viimeinen kokonainen työviikko. Mun 7 kauhupäivää on ohitse ja ensviikolla on vaan 4 työpäivää ja pojat aina campilla 4 tuntia päivästä. Mulla on tosi sekavat fiilikset että tää on mukamas mun vika viikonloppu Virginiassa. En ois koskaan uskonut sanonvani, SIIS EN KOSKAAN, mutta just nyt tuntuu siltä että voisko joku pysäyttää ajan ja antaa mulle vielä pari viikonloppua ystävien kanssa, vielä pari kertaa jos pääsisin New Yorkkiin, vielä pari kertaa jos Georgetowniin collegepartyihin, vielä pari kertaa jos pääsis DChen vaan kävelemään ja Cosiin syömään, vielä pari kertaa jos voitais pitää Satun ja Helmin kans sleepover Satun luona, vielä pari kertaa jooko? Samalla kun haluan että olis jo tiistai-ilta ja mä olisin menossa hakee Linneaa kentältä, niin hyi mua on alkanut salaa vähän ahdistamaan kotiinpaluu. Pikkuhiljaa sitä ymmärtää että joutuu jättämään tän kaiken taakse, tän paikan, kaikki ruokapaikat, kauppakeskukset, tuoksut, hajut, puut, metsät, ne kaikki jää tänne ja mä lähen suomeen missä mulla on ruokailuvaihtoehtona mäkkäri tai hese.

Oon tosi ylpeä ittestäni että oon ollut täällä koko vuoden. Ei oo todellakaan ollut helppoa parista asiasta johtuen, ja pariin otteeseen oon oikeesti miettinyt keskenjättämistä ihan tosissani. En mä siitä tänne kirjoittanut, mutta kyllä kaverit ja äiti varmaan muistaa kun kerroin että "nyt lähen täältä kotiin, nyt riitti!!"? Oon ihan todella ylpeä ittestäni että tein tän, vaikka kuinka egolta se kuullostaakin. Mikä helpottaa lähtemiseen? No se että suurinosa kavereista on jo lähtenyt/ lähtee parin kuukauden sisällä. Mutta ihan tosi, vähän ahdistaa suomeen paluu ja se miten elämä lähtee rullaamaan taas. Mä oon melkein satavarma että oon suomessa viikon ja sit oon sillai "ai tällastako se olikin?" ja sit mua masentaa. Puol vuotta sitte en ois IKINÄ uskonu että mua ahdistais kotiinlähtö. EN IKINÄ!!! Siis mulle tuli kylmiä väreitä kun ajattelin sitä hetkeä kun hyppään lentokoneeseen ja lähden kotiin, mutta just nyt on vaan sellanen "mitä tapahtuu?!?!?"-fiilis. Siis tottakai oon vieläkin ihan tosi innoissani että pääsen kotiin ja en jaksa oottaa että pääsen halaamaan mun parhaita kavereita, perhettä, isovanhempia ja meidän koiria, mutta kääk, tää on niin semmosta vuoristorataa että apua. Tiedän nyt että tuun kaipaamaan tänne takaisin. En ehkä tätä työtä tai perheessä asumista, mutta kyllä sitä kavereiden kans hengailua ja jenkkejä. Siis tätä paikkaa ja tätä maata. Kyllä mä voin käsi sydämmellä sanoa että rakastan USAata. Tottakai rakastan suomea enemmän enkä näe ittäni muuttamassa tänne pysyvästi asumaan, ja tottakai täällä on tosi raivostuttavia asioita, mutta kyllä voin sanoa että rakastan. Ja oon niin onnellinen että kukaan ei voi ottaa tätä kokemusta pois multa. Kukaan ei voi ottaa sitä pois multa että oon asunut jenkeissä vuoden ja rakastunut tähän maahan. Tästälähtien aina kun katson leffaa joka on tehty täällä/ luen jotain jenkeistä/ juttelen jotain jenkeistä, niin sillä on aina vähän suurempi merkitys mulle kun ihmisille jotka ei oo asunut täällä. USA tulee aina olemaan osa mua, eikä kukaan voi ottaa sitä pois multa. Ja siis tottakai jos en asuisi suomessa, asuisin täällä, mutta tosiaan en näe itteeni ainakaan kasvattamassa perhettä täällä.

Mutta ei tää oikeesti loppujen lopuks oo sen kummosempi paikka. Mun mielestä TOSI yliarvostettu tää "jenkkihehkutus". Kyllä mä ymmärrän että tosi siistiä tulla pariks viikoks reissulle, mutta sitten kun täällä asuu niin tää on ihan normaalia elämää. Ei täällä olo oo millään tavalla jännää enään vuoden jälkeen. Koska musta tuntuu siltä että olisin ollut täällä ainiaan. Täällä on ihan tavallista jo. Välillä unohdan että oon täällä koska tää onniin tavallista ja sitten nään amerikan lipun ja oon sillai et HERRANEAIKA MÄ OON JENKEISSÄ? 

Tasan kolmen viikon päästä se on hyvästi yhdelle aikakaudelle mun elämässä ja tervehdys kotisuomi ja uudet kujeet. Näin mun vikalla viikolla voin vaan sanoa että oon melkein jo unohtanut kaikki Au Pairuuden huonot puolet ja oon vaan onnellinen että tein tän jutun. Kyllä se otti hikeä, verta ja kyyneliä, mutta antoi sitäkin enemmän! Oon oikeesti itsenäisempi ja oon huomannut että pärjään yksin ihan missä vaan. Vuoden alussa kun käytiin Helmin kans ekaa kertaa NYCissä niin olin ihan että "HUI miten pienet tytöt voi lähtee yksin New York Cityyn seikkailemaan!??" ja nyt oon vaan sillai "voisin lähtee sinne lomalle yksin ja pärjätä mainiosti". Oon kans huomannut että osaan tehdä omat päätökset ja pärjään ihan missä vaan. On aika semmonen lyömätön fiilis että voin tehdä mitä vaan ja vaan taivas on rajana! 

Onnellisena ja hymyilen laskeudun kolmen viikon (ja yhen päivän) päästä Helsinki-Vantaalle ja tuun kiitollisena lentokentän ovista ulos ja nään toivottavasti heti mun parhaat kaverit, perheen ja isovanhemmat.
Mä olen tullut kotiin <3