There's always love for the brokenhearted

Oon kirjoittanut blogia jo kohta neljä vuotta. Tää on mulle kuin joku henkireikä. Saada vaan kirjoittaa ajatukset ylös. Saada paaa oloa paperille. Saada ne ulos päästä. 

Kattelin viimeyönä (suomen aamu) skypen kautta Indiä. Kattelin sitä varmaan kolme tuntia putkeen. Se leikki pallolla ja nosti päätä katsoakseen mitä ympärillä tapahtuu. Loppujen lopuksi näin sen viimeistä kertaa elossa kun se meni ulos talosta ja kieri lumessa niinkuin sillä aina on tapana tehdä. Sanoin sille skypen kautta saman mitä sanoin joka ikinen ilta siitä asti kun se syntyi "Nati nati tuta gott - för alltid" vaan että tällä kertaa en  voinut halata sitä. Ja tällä kertaa se oli viimeinen kerta koskaan. Silittelin tietokoneen ruutua ja annoin pari pusua ja lopuksi oli pakko sulkea skype. 

Jäin tuijottamaan. Tekstasin parille kaverille siitä miten mulla on paha olo. Rauhoituin vähäksi aikaa ja vaan odottelin kunnes vihdoinkin pikkuveli soitti mun aikaa 2:50am puhelimella ja kertoi että nyt meidän rakas nukkuu <3 Se oli lopettanut hengittämisen 9:35 suomen aikaa, eli noin 15 minuuttia aikasemmin. Itkin, itkin ja itkin. Kirjoitin blogia. Itkin lisää skypen kautta. Tuli pakokauhu. Tuli niin syvä ikävä että mä vaan toistin äitille että "haluun sen takaisin, haluun sen takaisin. Ei meidän Indi voi olla nyt poissa" ja tuntui siltä kun en saa henkeä. Itkin ja pidin skypen päällä, kamera muhun päin, äidin vahtiessa mua <3 Se katteli mua skypen kautta kun itkin itseni uneen.

Heräsin seitsemältä siihen että olin vieläkin keskustelussa skypessä mutta äiti oli jo lähtenyt töihin. Mun pikkuveljen tyttöystävä oli kuulemma nähny että mä nukun vielä meidän olohuoneessa kun se oli käynyt hakemassa juotavaa. Aamulla sain heti halata hostäitiä ja otin ihan rauhassa. Kun olin veinyt pojat kouluun tulin kotiin ja yritin heti alkaa nukkumaan kun oli niin huono olo. Nukuin pari tuntia ja makasin sängyssä ihan koko päivän, skypettäen pikkuveljen ja äidin kanssa, ja sitten vielä lopuksi parhaan ystäväni Hencan kanssa. Se on niin ihana kun se itki mun kanssa ja tuli niin rakastettu olo. 

Olin poikien kans illan ja kaikki sujui ihan hyvin. Nyt istun omassa sängyssä huone siivottuna. 

Tiedän, että tosi moni ihminen ei ymmärrä miten tää voi olla näin tuskasta. Että miten muhun voi muka sattua fyysisesti ja oksettaa. Tiedän että monet ihmettelee että "sehän on vaan koira", mutta kun se ei oo vaan koira mulle. Se on perheenjäsen. Meillä on, tai no oli, kolme saksanpaimenkoiraa. Indi oli niistä kaikken tärkein. Se on maailman kiltein koira ja se on aina ollut todella fiksu. Se ymmärtää jos on surullinen ja osaa lohduttaa. Se on ollut mun elämässä 13 vuotta ja heiluttanut joka aamu häntää kun oon tullut alakertaan 13 vuoden ajan.

Meilasin isovanhemmille mun pahasta olosta ja ne kirjoitti niin kauniisti. Ne sanoi että nyt on vaikeeta nähdä tässä tilanteessa mitään hyvää, mutta että ajan kanssa aika kuultaa muistot ja mä pystyn muistelemaan kaikkea mitä oon Indiltä oppinut ja kuinka paljon rakkautta oon siltä saanut. Se tuli meille kun olin ensimmäisellä luokalla. Olin 7 vuotias. Se on ollut mukana mun kaikissa elämän tapahtumissa. Siitä kun muutettiin vanhasta kodista uuteen, siitä kun itkin sitä vasten kun olin koulukiusattu yläasteella, siihen kun otin sen kanssa kuvia mun valmistujaispäivänä. Se on aina ollut mun elämässä, mutta nyt se on poissa. 

Mun sisällä on sellainen suuri tyhjyys, ja tiedän että mulla tulee menemään pitkään ennenkuin osaan kunnolla sisäistämään asian. Ikävä ei tule koskaan katoamaan. Se pysyy matkassa aina, sen mä tiedän. 

Tällaiset asiat vahvistaa niin suunnattomasti. Voin ihan rehellisesti sanoa että en ole koskaan ollut niin surullinen kuin nyt. En ole koskaan itkenyt niin pitkään kuin viimeyönä itkin. Mun naama on ihan turvoksissa ja silmänaluset ihan punaset kuivuudesta. Muhun ei oo koskaan sattunut mikään niin fyysisesti. Mulla ei oo koskaan ollut niin pahaa oloa kun viimeyönä. Mulla oli oksettava olo ja teki mieli oksentaa paha olo ulos, mutta se ei olisi auttanut. Teki mieli lähteä juoksemaan metsään jotta sais pahan olon karistettua, mutta ei se olisi auttanut. Vaikka nyt itkenkin tätä kirjoittaessa, oon rauhallinen. Tiedän että sillä on nyt hyvä olla. Mikään ei paina sitä enään. Sen jalat toimii täydellisesti ja se pystyy vetää hepulikohtauksia jossain kauniissa metsässä, vihreiden puiden ympäröimänä ja auringon paisteessa. Se saa syödä niin paljon porkkanoita ja luita kun vaan jaksaa, ja se syö keppiä minkä ehtii. Se voi kieriä nurmikolla ja nauttia kevätauringosta. Se jaksaa uida taas pitkiä matkoja järvessä. Sillä on nyt hyvä olla. Niinkuin yks mun ystävistä Suomesta, Chriso, sano mulle: "It will go to dog heaven with dog friends and dog snacks." 

Mua auttaa ihan suunnattomasti että mun äiti ja pikkuveli tulee tänne huomenna. Enään yksi yö kunnes ne tulee. Tarviin äitiä niin pahasti just nyt. Se ja pikkuveli ymmärtää mun tuskan. Mutta onneks äiti voi huomenna silittää mun hiuksia kun mä nukahdan sen viereen. 

Ensin mietin että loma meni nyt pilalle, mutta näin on parempi. Ei voi tietää miten kauan sen esim maksa ois kestänyt. Tällä tavoin se sai alkaa nukkumaan mun äidin ja pikkuveljen silittäessä sitä. Ne oli sen mukana loppuun asti.

Tuun varmasti itkemään vielä monta viikkoa. Tänään ihan vaan jonkun koiran näkeminen on sattunut. Tää on mulle niin arka aihe. Viimeyönä tuntui siltä että en voi koskaan hymyillä tai nauraa taas, että koko mun elämänilo kuoli Indin mukana. Tietenkään tää ei oo totta. Tottakai tuun nauramaan ja hymyilemään. Joku kaunis päivä mä tuun hymyilemään kun ajattelen Indiä. Joku kaunis päivä kyyneleet muuttuu hymyksi ja muistoiksi. 

"I will not say, do not weep, for not all tears are an evil."

Kaunis kiitos kaikille ystäville ja tuntemattomille jotka on kirjoittanut mulle. Itku on tullut joka kerta kun oon lukenut että ihmiset pystyy samaistumaan ja että ne pitää mut ajatuksissaan. Kaikki kommentit ja viestit on lämmittänyt sydäntä ihan suunnattomasti, kiitos. Kiitos kun välitätte. Kaunis kiitos ja haleja kaikille jotka on joutunut käymään läpi saman. Ja te joilla on koira, halatkaa sitä vähän extrasti tänään. Jonain päivänä ette pysty tekemään sitä enään.

Tullaan ihan varmasti itkemään äidin ja pikkuveljen kanssa. Ollaan surullusia. Mutta sitten sovitaan että nyt on aika pitää superhauska loma. Tullaan nauttimaan toistemme seurasta. Toivon että voidaan heittää läppää samaan malliin kun aina ennenkin. Mä aion painia mun pikkuveljen kanssa ja pitää äidin kans päähierontatuokioita. Ja sitten sunnuntaina nään kans mun iskän, kun lennetään Floridan lämpöön.

Indillä on kaikki hyvin. Mulla on kaikki hyvin. Alle 24 tuntia kunnes mun äiti ja pikkuveli laskeutuu Washington Dulles lentokentälle. Mulla tulee toivottavasti olemaan parhaat 13 päivää mun täälläolon aikana.

Aika parantaa haavat, mutta arvet säilyy ikuisesti. Indi on mun kanssa ikuisesti, se ei häviä mihinkään. Se odottaa mua pilven reunalla keppi suussa, että kohta pääsen taas leikkimään sen kanssa. 

Nuku hyvin Indi ♥
14.01.2001-11.02.2014.

†