200 days in the states, feeling like home

Nyt olen sen huomannut. Tämä paikka tuntuu kodilta. Ei tietenkään samanlaiselta kun suomi ja mun oma koti suomessa, mutta tämä on koti. Enään ei tule uusia yllätyksiä joka päivä. Enään en koe uusia asioita joka päivä. Enään en mieti että "onpa tuo outo tapa toimia" joka päivä. Enään ei ärsytä se small talk keskustelu joka käydään rändom ihmisten kanssa. Enään en ihmettele ruokakauppoja. Enään ei liikenne oo mitenkään outoa täällä. Enään jokainen päivä ei tunnu kauhean ihmeelliseltä. Enään valkoinen talo ei oo yhtä siisti. Enään DCn metro ei oo mitenkään jännä. Enään Forever 21 ja Victorias Secret ei oo mahtavia kauppoja. Tämä kaikki on jo ihan normaalia. Mutta kivaa normaalia. Monet sanoo mulle että "vitsi että on varmaan siistiä asua jenkeissä" ja kyllähän täällä on siistiä olla, mutta monet ei myöskään tajua että täällä mun elämä on ihan tavallista jo. Uutuudenviehätys häviää jossain vaiheessa, ja sitten tulee sellanen "ai tätäkö tää elämä jenkeissä onkin? Onpas roskaa." ja nyt oon päässyt jo seuraavaan vaiheeseen missä tämä tuntuu kodilta. Tiedän kaikki paikat ja ihmiset. Osaan neuvoa ihmisiä mistä löytyy mitäkin. En ajattele itseäni ulkopuolisena missään. Oon täällä ihmisten seassa samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Sopeudun joukkoon yhtä hyvin kun naapurin nuoret. Enkä mä välttämättä heti kättelyssä sano että oon suomesta vaan voin sanoa että Virginiasta. 

Tää mun jenkkikoti tuntuu kodilta. Mun hostperhe täällä on tosi mukava ja lämminhenkinen silloin kun ehdin nähdä niitä ja viettää niiden kanssa aikaa. Ei tää tuu tietenkään olemaan koskaan samanlainen koti kun mitä oman perheen kanssa, koska oon täällä töissä, mutta kyllä tää lähelle pääsee. Mun oma huone tuntuu omalta ja kun oon mun huoneessa oon ihan kuin kotonani. 

Ystävät mitä mulla on täällä on samanlaisia ystäviä kun mitä mulla on kotona. Rakastan niitä nyt jo paljon vaikka oon osan tuntenut vasta 4 kuukautta. Ei meillä tietenkään ole samanlaista ystävyyttä kun mitä mulla on mun parhaiden kavereiden kanssa kotona, jotka on tuntenut mut parhaimmillaan melkein 20 vuotta, mutta rakastan näitä ystäviä täällä silti. Ja koska tulin tänne yksin, rakensin tänne ihan uuden maailman. Täällä kukaan ei tiedä mun taustoista mitään ja pystyin olemaan just se kuka halusinkin olla, eli minä. En oo täällä mitenkään erilainen kun suomessakaan, täälläkin kaverit kommentoi että "Mia, you did that weird move again...." joten normaalissa merkeissä mennään. 

Alussa kaikki oli vaikeempaa, koska sulla ei ollut samanlaista tukiverkostoa kun nyt. Alkuvuodesta parhaat asiat oli uudet kokemukset ja paikkojen näkeminen. Sitten tuli se turhautuminen kun uudet asiat ei tuntunutkaan niin uudelta ja kaikki oli tylsää. Nyt oon taas niin iloinen kun pystyn näkemään mitä ystävyyssuhteita oon solminut tän puolen vuoden aikana ja nauttia tästä kaikesta heidän kanssaan. Se on parhain asia juuri nytten. Ja se, miten oon oppinut rakastamaan tätä paikkaa. Alussa olin vähän sillä mielellä että "noh, joku Washington DC, ihan tylsä." mutta kun sekin tuntuu niin läheiseltä ja kodilta. Alussa sanoin että "Your home is where your heart is" ja sillä tarkoitin että suomi ois mun koti koska mun sydän kuuluu sinne, mutta nyt rakastan tätä maata enemmän ja enemmän joka päivä. En vois kuvitella asuvani täällä loppuelämän, mutta jos jossain muualla pitäisi asua niin tottakai haluaisin tänne Jenkkeihin koska täällä on mun toinen koti. En pidä sitä ollenkaan mahdottomuutena joskus palata tänne asumaan. Pala musta tulee aina haluamaan takaisin tänne. Tottakai kotimaa on aina kotimaa eikä se mihinkään muutu, mutta tiedän että sinä päivänä kun lähden täältä, jätän tänne palan itsestäni. Niinkuin tuo yllä oleva kuvakin sanoo, "you will never be completely at home" on niin totta koska tän vuoden aikana tulee koettua niin paljon niin monen rakkaan ihmisen kanssa ja muistot säilyy ikuisesti. 

Hui kun tuo ylläoleva kuva on niin jotenkin pelottava. Tulee olemaan outoa kun yhtäkkiä en tekstaakkaan enään Helmille tai Satulle kun on huonot fiilikset tai kun nään jotain hassua. Yhtäkkiä en soitakkaan enään Kimille tai Lauralle kun haluan pitää leffaillan tai mennä Vapianoon syömään. Yhtäkkiä mun jalkojen alta vedetään matto joka kuljetetaan ihan eri maahan tuhanisen kilometrien päähän (kaunis vertauskuva:DDD) mutta yhtäkkiä ne ystävät keitä mä aloin kutsumaan mun parhaiksi ystäviksi ei olekkaan enään lähellä. Vaan yhtäkkiä mulla on taas mun parhaat ystävät suomesta (joissa ei muuten oo mitään vikaa, rakastan ja ikävöin heitä niin paljon). Mutta tulee ihan varmasti olemaan yks elämäni vaikeimmista päivistä lähteä täältä kotiin. Suomesta lähdettyäni tiesin että palaan. Kun lähden täältä tiedän että mikään ei tuu enään koskaan olemaan ennallaan täällä mun toisessa "kotimaassa". Ens kerralla kun palaan ei oo parhaat ystävät mukana. Ei oo sama ikä ja paikka. Ei oo samat ihmiset collegepartyissä. Mikään ei oo sama enään. Mä vähän pelkään sitä että miltä tää kaikki tulee tuntumaan kun palaan kotiin. Tuleeko mulla olla joku tyhjä kohta itsessäni joka vaan huutaa takaisin tänne? Vai tulenko äkkiä palaamaan normaaliin elämääni ja muistella tätä vuotta kuin olisin nähnyt unta? Onneksi jää ystävyyssuhteet käteen, ja kaikki ne tutut eri maista keitä voin lähteä moikkaamaan. Ne on jotain kenestä pitää kiinni ja jotka vakuuttaa että tää mun vuosi oli täyttä totta! 

 "To me, being an exchange student is like becoming a hobbit. Leaving your home for the large, mysterious world. Not being able to survive without all 7 meals (breakfast, second breakfast, elevensies, lunch, afternoon tea, supper, dinner). Realizing just how small you are, but knowing you can make a difference. Everything around you has a touch of magic in it. Your life will be changed forever and your eyes will be opened. You can go home like Bilbo, or find a new home like Frodo. But this time will never leave you; the unbreakable bonds between friends you’ve made and the new homes and families you’ve found. And the need for adventure and travel grows inside of you. You’ve seen and done things you never thought possible, learned a foreign language, felt alone, struggled with the burden, and made it out alive and better than ever.

Not all those who wander are lost. -JRR Tolkien"

Hassuinta on että en vois koskaan ajatella eläväni vaan täällä näiden ihmisten kanssa ilman mun kotijoukkoja, mutta nyt en vois enään ajatella eläväni vaan kotijoukkojen kanssakaan. Nämä ihmiset täällä on mun arkipäivää ja vaikka lähdenkin täältä kotiin jonain päivänä, ne tulee pysymään todella tärkeinä ihmisinä. 

Niinkuin kaikki jotka on tätä blogia lukenut voi nähdä että ei elämä täällä aina ole parasta. Eikä kivaakaan. Vastoinkäymisiä tulee jatkuvasti, mutta kun katsoo kokonaisuutta tää on niin ihmeellinen vuosi. Tuun itkemään niin paljon kun lähden täältä. Ehkä en ymmärrä sitä vielä täällä, mutta tuun niin varmasti ikävöimään mun parhaita ystäviä täältä niin paljon. Just nyt tuntuu siltä että kun tuun kotiin en halua pysyä paikoillani pitkään. Musta tuntuu että mulle tulee hinku takas maailmalle. Ja vaikka mulla on kauheen ikävä mun perhettä ja ystäviä kotona, on ne mulle silti yhtä tärkeitä kun aina. Osaan jotenkin niin hienosti seistä omilla jaloillani, ihan eri tavalla kuin ennen. Musta on tullut eritavalla vahva.

Oon tosi innoissani tästä vuoden toisesta puoliskosta. Nyt kun on se tukiverkko ja kaverit mitä mä kuitenkin tarvitsen. Tästä tulee toivottavasti tulemaan elämäni paras puoli vuotta. 200 päivää takana, oon niin voiton puolella!

Kiitän ja kumarran jos jaksoit lukea tänne asti. Oli ihan kunnon deep stuff suoraan sydämestä. 

Kiitos tuhannesti kaikille jotka on tässä matkassa mukana, ihan vaikka vaan tän blogin kautta. Kiitollinen, siunattu, onnellinen.