You and I'll be safe and sound

Silloin kun tuntuu yksinäiseltä ja itkettää. Silloin kun haluaa jutella jollekkin, mutta ei ole ketään kuka juuri nyt kuuntelisi ja tajuaisi tai ketään kelle haluaisi puhua ääneen, silloin on extra hienoa että on tää blogi, jonne aina voi tulla kertomaan kuulumiset. Katoin tossa äsken Uusi Päivän uusinta jaksoa, ja jakson lopussa yksi roolihahmo vilkuttaa kuoleelle miehellensä hyvästit. Tää iski muhun tosi kovaa, jonka seurauksena tulikin ehkä suurin ihkukohtaus tähän asti täällä. Seuraavan tarinan oon maininnu jo ihan blogin ekoissa postauksissa, mutta nyt tekee mieli kirjoittaa asiasta. Ja koska en just nyt pääse juttelemaan kenellekkään, tahdon jakaa sen tänne jotta saan ajatuksia ulos.

Viime tammikuussa mä menin moikkaamaan mun isomummia vanhainkotiin, niinkuin mulla oli tapana tehdä. Isomummi on siis mun vaarin äiti. Mulla oli just ollut laulutunti ja ajoin kotiin ja päätin poiketa isomummin kautta. Tulin vanhainkodille ja menin mummin huoneeseen. Mummi nukkui tosi syvästi ja hengitti tosi raskaasti. Yritin herätellä mutta mummi korkeintaan siristi silmiä ja jatkoi sitten uniaan. Hoitajat toi päivällistä ja pyysivät jospa mä voisin herätellä ja antaa mummille ruokaa. Annoin sille vettä jonka se nielaisi vaikka se sillai nukkukin samalla. Yritin herätellä mummia mutta hän vain hengitti raskaasti ja nukkui. Istuin siinä juttelemassa sille vaikka se nukkui, hoitaja tuli kattomaan muita potilaita ja tahtoi katsoa mummia myös. Tää koko tilanne oli vähän sekava. Nousin tuolista ylos ja menin mummin jalkopäätyyn seisomaan ja yritin kutitella sen varpaita jotta se heräis ja juttelin sille samalla. Sitten yhtäkkiä raskas hengitys loppui ja mä sanoin että "no, mä tuun takaisin vaikka huomenna jos se olis silloin pirteä heräämään." ja hoitaja jäi siinä jotain säätämään. Huoneen ovella törmäsin mun vaarin tuttuun joka on töissä siellä hoitajana myös. Hän kyseli multa että "ai säkö oot sitte P:n tyttö?" ja mä ehdin vaan sanoa että joo kunnes tää hoitaja sanoo että "nyt sun mummi nukkui pois.". Toinen hoitaja tulee siihen mun luokse ja mulle tulee kauhea hätä. Kyselen että "nytkö se kuoli?" ihan hädissäni ja alan itkemään. Hoitajat halaa mua ja kysyy jos haluan itse soittaa mun vaarille ja iskälle koska niillä ei oo heidän toimivia numeroita, ja sanon hädissäni että "Joo". Soitan ensin iskälle, sitten vaarille, kumpikaan ei vastaa joten soitan äidille itkien ja yritän selittää mitä tapahtui, äiti kertoo iskälle ja iskä soittaa vaarille. Kun puhelu on tehty istahdan mummin viereen odottamaan. Sitten hoitajat tulee ja me yhdessä viedään mummi toiseen huoneeseen. En koskaan unohda sitä katsetta, jonka sain siltä papalta joka aina joka päivä tuli katsomaan vaimoansa vanhainkotiin ja istui vanhainkodin olohuoneessa, kun se näki mut itkuisena mun mummin vierellä kävelemässä pois. Istuin yksin huoneessa mun mummin kanssa sellaiset 15 minuuttia ennenkuin iskä ja äiti tuli sinne. Vaarikin tuli vähän ajan päästä. Oli todella outoa istua samassa huoneessa kuolleen ihmisen kanssa. Tuntui siltä kun että siellä oli vaan minä. Ei mun mummi ollut siellä. En voinut uskoa että mä olin isomummin vierellä kun se nukkui pois. En mä tajunnut että kun se raskas hengitys loppui, että se nukkui pois. Se meni niin kivuttomasti ja nopeasti. Vaikeata sitä on tajuta että mä näin kun mummi veti viimeiset hengitykset.
Annoin mummille pusun otsalle, ja katsoin sitä viimeistä kertaa ja lähdettiin kotiin.

Oon ajatellut paljon oliko sillä jokin merkitys että juuri mä satuin tulemaan sinne ja olemaan paikalla? Kävin siellä aina joka viikko/joka toinen viikko ja olin siellä sellaiset 30-45 minuuttia, ja juuri tuona keskiviikkona kun tulin, mun isomummi nukkui pois.

Se on mun tarina. Ja se on mulle todella henkilökohtainen. Mietin pitkään jos haluan jakaa koko tarinan koska se tuntuu niin mun omalta jutulta, mutta päätin sen tehdä vaikka se tuntuukin siltä että jaan tosi ison asian joka on mulle niin henkilökohtainen.

Äsken se nimittäin iski. En oo oikeastaan ajatellut asiaa moneen, moneen kuukauteen. En oo ajatellut mitä koin oikeastaan paljoa sen jälkeen kuin oltiin uurnanlaskussa. Äsken kaikki jotenkin palas takaisin. Kaikki tunteet mitä mulla oli sinä iltana kun tää tapahtui ja mietteet jälkeenpäin. Nyt jotenkin vasta sisäistin että en tuu näkemään isomummia enään koskaan, ja se tunne on jotain mitä ei pysty selittämään. Se on sellainen paniikin tunne ja tuntuu siltä kun ei pysty hengittämään. Mä olin lähin meistä lapsen lapsen lapsista isomummin kanssa. Ja se että en koskaan enään pysty halaamaan mun pikkuista isomummia, se että se ei enään koskaan tuu kertomaan mulle tarinaa miten se oppi juomaan kahvia jonka kuulin joka kerta kun menin isomummia moikkaamaan, se että en enään koskaan kävele sisään isomummin asuntoon ja isomummi seisoo eteisessä iloisena kun tultiin moikkaamaan, se iski vasta nytten. Nyt kun oon 7000 km päässä kaikesta, 10 kuukautta isomummin kuoleman jälkeen.

Täällä ollessa sitä kyllä ymmärtää niin paljon itsestään. Näkee ihan uusia puolia itsestään. Tää matka jotenkin kaivaa esiin tunteita ääripäistä, ja se että joku pieni asia laukaisee aivan tajuttoman ikävän ja itkukohtauksen ei todellakaan oo mun tapaista Suomessa. Mutta täällä puolella maailmaa asiat on erilailla. Mä oon tosi herkkä täällä. Oon jotenkin oppinut näyttämään tunteita itselleni. Täällä oon alkanut antamaan tilaa tunteille. En sulje itkua pois, vaan annan itkun tulla jos siltä tuntuu. Kun ikävä iskee, iskeköön. Emmä täältä kotiin tule, vaikka kuuntelenkin surullisia lauluja ja ajattelen ikävää. Montakohan kertaa olenkin sanonut että täällä kasvaa niin paljon. Mutta se on niin totta.

Loppuun tahdon jakaa toisen henkilökohtaisen asian minulle joka liityy mun isomummiin. Laulaminen on aina ollut mulle tosi tärkeä asia. Kun mun isomummi joutu sairaalaan, tää seuraava laulu oli mulle todella tärkeä, koska tottakai tiesin että ei mun isomummi loputtomiin jaksa. Tää laulu on mulle tosi henkilökohtainen, ja en oo tätä lauluavideotakaan mainostanut mitenkään kauheesti. Se on nyt vaan siellä muistona. Ja aika menee nopeesti, koska se on ollut tuolla jo yli vuoden.

Tää oli aika rankkaa tekstiä kirjoittaa. En miettinyt mitä kirjoitan, mä vaan kirjoitin mitä halusin joten pahoittelut jos teksti on epäselvää, mutta niin on fiiliksetkin nytte. Tää blogi on mun blogi, ja haluan pitää sen samalla mun omana päiväkirjana minne voin kertoa asioita.
Tällaista tänään, huomenna aurinko paistaa varmasti taas :)

Johanna Kurkela - Prinsessalle